Tunnelmia pilottimatkalta kasakkialueelle elokuussa 2003.

10.8. Lensimme tänne Ulaanbaatariin Moskovan kautta Aeroflotilla. Helsingistä Moskovaan hikoilimme kuumuudesta, kun ilmastointiputket työnsivät kuumaa ilmaa, yö Moskovasta Ulaanbaatariin oli kylmä, kun ilmastointi kesken kaiken meni päälle ja alkoi työntää tosi kylmää ilmaa. Onneksi kylmä ilma myös hiukan häivytti vessan hajua, kun näet istuimme koneen takimmaisilla penkeillä vessan vieressä. Matka meni kuitenkin hyvin.

Samassa koneessa palasi kesälomalta myös suomalainen perhe, jonka vanhemmat ovat täällä lähetystyössä Kylväjän kautta. Olen perheen isän tavannut kerran Suomessa, joten pääsimme luontevasti jutun alkuun. Perheessä on kolme pientä lasta, pienin jouduttiin vuosi sitten tuomaan Suomeen ambulanssikoneella, kun täkäläinen sairaala ei pystynyt hoitamaan pikkuisen kovaa ripulia. Täällä ei siis kannata sairastua kovin vakavasti.

Nyt olemme viettäneet yhden yön ensimmäisen luokan hotellissamme, jonka tekee sellaiseksi se, että sieltä saa aina kuumaa vettä ja oman generaattorin ansiosta sähköä silloinkin, kun se muualta katkeaa. Eilen ei tosin saanut mitään vettä, kun putkia korjattiin. Mutta periaatteessa kumminkin… Hotelli on itse asiassa oikein hyvä: keskeisellä paikalla, huoneet asiallisesti varustettuja ja aamiainen erinomainen.

Ulaanbaatar on oman onnensa varaan jätetyn neukkulaisen provinssikaupungin oloinen 800 000 asukkaan kaupunki, paljon sosialismin aikana rakennettuja kivikolosseja, jotka nyt pikku hiljaa hajoavat, asfaltti murenee, kaapelikaivoja jalkakäytävällä ilman kantta. Kaupunki on upeiden, vihreiden vuorten ympäröimässä laaksossa. Ihmiset ovat vasta pikku hiljaa alkaneet asua taloissa, ja jokaisen omakotitalon pihalla on jurtta, jossa asutaan ainakin kesäisin. Kaupunki on kovasti länsimainen: paljon etnisiä ravintoloita, tuttujen kansainvälisten suuryritysten mainoksia, länsiautoja, internet-kahviloita. Kaduilla omalaatuista yksityisyritteliäisyyttä: siellä täällä joku myy puhelinpalveluja langattomasta puhelimesta, toisen käsivaa’alla voi punnita itsensä maksua vastaan, kengänkiillottajia, taidekaupustelijoita, katulapsia kerjäämässä.

Kävimme aamulla toimivassa Gandan buddhalaisluostarissa, jossa pikkupojat, noin kymmenvuotiaat munkin alut, lukivat rukouksia kuorossa ja vilkuilivat meitä uteliaina. Ennen sosialismin aikaa maassa oli satoja buddhalaisluostareita, joiden varassa oli maan sivistys- ja kulttuuritoimi ja pitkälti terveydenhuoltokin. Vallankumouksen jälkeen vain pari sai jatkaa toimintaansa ja kymmeniä tuhansia munkkeja likvidoitiin 1920-30-luvuilla. Nyt luostareita taas elvytetään. Tutustuimme myös Mongolian viimeisen kuninkaan, vallankumouksen aikoihin hallinneen elävän Buddhan Bogd Khanin talvipalatsiin. Buddhalaisuus on täällä Tiibetin buddhalaisuutta, ja ensimmäinen Dalai Lamakin nimitettiin Mongoliassa.

Huomenna lennämme Mongolian länsiosaan, Hovdiin, josta varsinainen retkemme alkaa. Sen jälkeen retkeilemme 11 päivää Altai-vuoristossa, asumme jurtissa tai teltoissa, kuljemme autolla, jalan, mahdollisesti hevosilla tai kameleilla. Mukanamme kulkee kokki, tulkki ja muuta apuväkeä. Eilen Altailla satoi kuulemma lunta, ennustusten mukaan päivälämpötila on siellä n. 20 astetta, yöllä voi laskea lähelle nollaakin. Nousemme ilmeisesti jonnekin 2-3000 metrin välille. Seurueeseemme kuuluu lisäksemme kolme muuta naista ja yksi mies, kaikki suomalaisia, keski-ikäisiä ja mukavia.

Mielenkiintoinen yksityiskohta: ainakin opaskirjan mukaan mongolia ja suomi kuuluvat samaan Uralin-Altain kieliryhmään esimerkiksi turkin ja korean ohella.

11.8. Lensimme tänään Hovdiin yksityisen lentoyhtiön puolityhjällä koneella. Olimme varautuneet pelottaviin lentokokemuksiin, mutta kone oli hieno, palvelu erinomaista ja ammattimaista.

Koneesta nähtynä maa on vuoria ja tasankoja, joilla siellä täällä muutaman jurtan yhdyskuntia. Tasangoilla näkyi siellä täällä ajouria, varsinaisia teitä ei juuri näkynyt eikä juuri jokia tai järviä.

Eilen nautimme käsittämättömän eksoottisesta kurkkulaulusta ja muusta tasokkaasta kansantaiteesta konsertissa. Mongolia on harvojen ihmisten ja lukemattomien hevosten maa. Siinä, missä Suomessa parivuotiaalle ostetaan kolmipyöräinen, hänet Mongoliassa nostetaan hevosen selkään. Hevosen hintakin on ihan kilpailukykyinen polkupyörän kanssa: 50 US dollarilla saa kouluttamattoman hepan, koulutettu viisivuotias ratsu voi maksaa jopa 250 dollaria. Kamelin saisi 100 dollarilla. Tshingis Khanin jälkeen on täältä Eurooppaan mennyt ratsain ainakin yksi tanskalaisporukka, jotka veivät viisi pollea Venäjän kautta Tanskaan. Eivät kuulemma suosittele samaa muille, vaikka hevoset tulivatkin elävinä perille.

Tshingis Khan, 1200-luvun sotanero, loi kaikkien aikojen suurimman valtakunnan, joka ulottui Tyyneltä Valtamereltä Itä-Eurooppaan asti. Länsimaissa ja Venäjällä Tshingis Khania on totuttu pitämään barbaarisena hirmuhallitsijana, mutta Mongoliassa hänetkin on sosialismin jälkeen rehabilitoitu. Nykymongolialaisten mielikuvissa Tshingis Khan on maailmanhistorian ensimmäinen globalisaattori, kansojen välisen rauhallisen yhteiselon edistäjä ja kansallisen itsetunnon pönkittäjä.

Hovdin kentällä meitä olivat vastassa Alma, Asi ja Madet. Matkatavarat tuotiin koneesta kuorma-autolla kentän laidalle, josta matkustajat saivat ottaa omansa. Ajoimme läheisen joen varteen syömään Ainashin valmistamaa lounasta: kaalikeittoa, salaattia, riisiä, paistettuja perunoita ja lihasuikaleita, vesimelonia ja kahvia. Tämä ensimmäinen ruoka sitten toistui pienin muunnelmin kaksi kertaa päivässä koko matkamme ajan. Retken edetessä tosin leipä kuivui, annokset pienenivät ja ainesten valikoima köyhtyi.

Lounaan jälkeen ajoimme pari kolme tuntia kuoppaisia ajouria luoteeseen. Matkan varrella näimme siellä täällä jurttia, jakkeja, lehmiä, vuohia, lampaita, hevosia. Illalla leiriydyimme vuorten keskelle joen varteen. Korkeus on n. 2000 m, maisema vähän kuin Sarekissa, mutta täällä on kuivempaa.

Lumiset vuoret

12.8. Yö oli tuulinen mutta lämmin. Nyt aamulla on vähän viileätä ja olisi käsineille käyttöä. Ajoimme koko päivän kylmässä säässä ja ankarassa vuoristomaisemassa. Välillä satoi rakeitakin. Ajoura vei laaksoista lumipeitteisten vuorten yli. Korkeimmillaan kävimme 2600 metrissä. Maisemat ovat uskomattoman hienoja: lumihuippuiset, jylhät vuoret, joiden keskellä laaksoja ja suolajärviä. Vuoret ovat pehmeämuotoisia, joskus kuin kyljelleen käpertyneitä eläimiä, laaksojen reunoilla poimuiset rinteet kuin suuret käpälät.

Illalla asetuimme turisteille tarkoitettuun jurttaleiriin (ger camp) suolaisen lintujärven lähelle vuorten keskelle. Kylän nimi on Point soum, korkeus n. 2000 metriä. Jurttaleiriin on rakennettu pieni erillinen rakennus, jossa vesivessat, sauna ja suihku. Vesihuolto on järjestetty katolla olevien tynnyreiden avulla, josta tuleva lämmin vesi kiertää saunan kiukaan kautta. Saunan pesä on rakennuksen ulkopuolella, joten sekä lämmitystä että vesihuoltoa operoitiin mahdollisia saunavieraita häiritsemättä ulkoa käsin. Systeemi on periaatteessa hieno ja hämmästyttävä oloissa, joissa ei ole mitään kunnallistekniikkaa tai edes sähköä. Sauna kuitenkin antoi vähemmän kuin lupasi: löylyhuoneessa oli tuskin 30 astetta lämmintä ja vesi kuumeni niin tuliseksi ja sitä tuli niin tiputtelemalla, ettei miesten vuorossa enää peseminen onnistunut lainkaan ja meidän naisten vuorollakin se oli hankalaa.

Tämän jurttaleirin omistaa paikallinen matkanjärjestäjämme: entinen gynekologi, jonka mies – entinen kirurgi – vie nykyään lihaa Venäjälle.

Juhla

Illalla teimme 2.5 tunnin kävelyretken lähivuorelle. Illallisella juhlimme Annemarin syntymäpäivää peräti täytekakun kera.

13.8. Nukuimme yön jurtan hetekassa lakanoiden välissä. Heteka oli yhtä ryhdikäs kuin riippumatto. Palelin pitkin yötä, aamuyöllä olin hautautunut peittojen alle ja nukuin niin sikeästi, etten herännyt, kun isäntä tuli laittamaan kamiinaan tulen ja Heikki ja Saila nousivat. Maisema oli yön aikana muuttunut peräti talviseksi: lähivuoret olivat saaneet valkoisen peitteen. Onneksi saimme läheisestä jurttakaupasta ostetuksi käsineet.

Taas ajoimme koko päivän, kunnes illalla saavuimme Dayan Nuur -järvelle, jossa leiriydyimme lehtikuusimetsään. Matka kulki taas aivan fantastisten laaksojen ja vuoristojärvien kautta. Maisemat ovat mykistäviä. Ilma on edelleen kylmä. Minulla on yläkropan päällä viisi vaatekertaa.

Tankkaus

Hauska episodi oli tankkaus. Yhden vuoristojärven rannalla seisoi ruosteinen säiliö ja sen kupeessa bensapumppu. Läheisestä jurtasta tuli melkein koko perhe valvoman tankkausta. Yhdellä tädillä oli kaulassa kassalaukku ja kädessä taskulaskin. Tikulla mitattiin bensan määrä tankissa ennen tankkausta. Itse pumppaaminen tapahtui käsipelillä kammesta vääntäen. Valvontakameran virkaa toimitti jurtan pihasta meitä kiikaroiva isäntä.

Joka paikassa herätämme kummastusta ja uteliaisuutta, ympärillemme kerääntyy hiljainen lauma lapsia ja aikuisia, jotka tuijottavat meitä yhtä häpeämättömästi kuin me heitä.

Lapset ovat hyvin vakavia, pienimmät pelkäävät meitä. Yleisvaikutelma on, että ihmiset ovat hyvin ystävällisiä mutta samalla pidättyväisiä. Vaikka vastaantulijoita on vähän, heitä ei kuitenkaan tervehditä. Kuitenkin mihin tahansa jurttaan voi mennä ja siellä ladotaan vieraalle lattialle tai matalalle pöydälle tyypilliset tarjoomukset: kuivattua jugurttia, vuohenjuustoa, jakin voita, rahkaa, suolaista maitoteetä, mahdollisesti tammanmaitoa tai kumissia (vähän kirnupiimän tapainen, käynyt tammanmaito). Täkäläinen vodkakin on tamman tai jakin maidosta tislattua arkhia. Kesällä ihmiset elävät pääasiassa maitotuotteilla, eikä lihaa yleensä syödä.

Nyt makailemme teltassa ja odottelemme täysikuuta ja tähtiä. Vessa on kaivettu kannon juureen, ja meidät on jo käyty muutaman hevospartion voimin tsekkaamassa lähikylästä. Yksi vieraista toi meille kumissia.

14.8. Yöllä mittari laski nollan alapuolelle, oli tähtikirkas kuutamoyö. Aamu valkeni pilvettömällä taivaalla. Leirimme on n. 2300 metrissä. Nousimme läheisen pyhän vuoren, Öndör Hairhanin rinteille, me Heikin kanssa ylätasanteelle asti n. 3200 metriin. Nousu oli helppo, vain ohut ilma hengästytti. Maasto muistutti aika tavalla Sokostia ruska-aikaan: vaivaiskoivua, paljon erilaisia kukkia, mm. sitruunaunikkoa ja edelweissia. Viimeisen nousun teimme jäätikön reunaa pitkin. Ylhäällä avautui suuri tasanko, joka oli niin leveä, ettemme jaksaneet kävellä toiseen reunaan nähdäksemme, mitä sieltä avautui. Kokonaisuudessaan retki kesti kuusi tuntia. Jäätikön reunassa näimme isot tassunjäljet. Liekö ollut ilves tai peräti lumileopardi.

Illalla vierailimme jurttakylässä, jossa meitä kestittiin tyypillisillä kasakkiherkuilla. Vieraille ja aikuisille (miehille ennen kaikkea) tarjotaan lapsilauman seuratessa hiljaisena vieressä. Kun ihmettelin lasten kiltteyttä, yksi isäntä näytti paljon puhuvin elein, miten lasten käy, jos eivät ole kilttejä. Jurtan lähellä oli liekaan sidottu kotkaparka, jota tullaan käyttämään ketunmetsästyksessä syksyllä. Tämä kotkilla metsästäminen on kasakkien erikoisuus. Näimme myös sudenpennun, jota pidettiin lyhyeen naruun sidottuna. Kun se kasvaa isoksi, se tapetaan turkin vuoksi. No nonsense, oli sitten kyse lapsista tai eläimistä…

Meiltä kysyttiin, miksi haluamme lähteä pois kotoamme. Nämä ihmiset tuskin edes ymmärtävät, mitä tarkoittaa loma ja miksi joku haluaa kävellä vuorilla huvikseen. Mitähän he sanoisivat, jos näkisivät Helsinki City Marathonin! Koko päivän ilma on ollut upea, edes vuorella ei ollut yhtään kylmä, nyt illalla on paljon lämpimämpää kuin eilen.

Korvamerkintä

15.8. Purimme aamulla leirin ja lähdimme ajamaan eteenpäin. Poikkesimme eilisessä kyläpaikassa vielä katsomassa lampaiden ja vuohien merkintää ja tammojen lypsämistä. Kilien merkintään osallistui koko suurperhe. Lapset juoksivat kilien perässä ja raahasivat niitä miehille, jotka kellistivät ne ja polttivat nuotiolla kuumennetuilla raudoilla korvaan merkin. Kun toimenpide oli ohi, pöllämystynyt eläin kipitti kiireen vilkkaa jo vähän matkan päähän kohti laidunta ehtineen lauman perään.

Ruokapuoli alkaa köyhtyä. Kuskit yrittivät kalastaa meille lounasta heinäsirkat syötteinä, mutta saimme tyytyä perunalettuihin, jotka olivat kyllä hyvin maukkaita. Olemme nähneet paljon hautakumpuja, kurgaaneja, joista vanhimmat ovat oletettavasti 4000 vuotta vanhoja. Miestä esittävät kivet, balbalit ovat puolestaan turkkilaisten uiguurien ajalta, n. 500-700-luvulta ja oletettavasti myös hautamerkkejä. Olen koko päivän voinut huonosti ja menin leirissä suoraan nukkumaan.

16.8. Tämän päivän olemme ajaneet tähän asti vaikeakulkuisimmassa maastossa: ylittäneet mm. vuolaan ja leveän joen ja ajaneet etanan vauhtia kivikossa. Venäläisten maastoautojen kelvollisuus näissä maastoissa on tullut todistetuksi! Illalla tulimme retkemme pääkohteeseen, Tsaagan golin (valkoinen joki) varteen Tavan Bogdiin. Leiriydyimme yli 2500 metrin korkeudelle tuvapaimentolaisten naapuriin. Tämä Tavan Bogd, jossa sijaitsee Mongolian Altain viisi pyhää eli viisi yli 4000 metrin korkuista huippua, on vuorikiipeilijöiden suosiossa. Huomaa, että täällä on ennenkin nähty turisteja. Kyläläiset tulivat heti leiriimme kauppaamaan varsin hintavia huopatöitä.

Paimentolaisten joukossa on 20 vuotta sitten Dresdenistä valmistunut insinööri, joka tuli huonolla saksalla pyytämään meiltä särkylääkettä, ja ulaanbaatarilainen tiibetiläiseen lääketieteeseen erikoistunut lääkärityttö, Handaa, joka viettää kesät paimentolaisen elämää kotijurtassaan.

17.8. Ratsastimme 12 km matkan tänne viiden pyhän juurelle, Potanina-jäätikön reunalle. Leirimme on 3110 metrin korkeudessa. En usko koskaan nähneeni kauniimpaa vuoristomaisemaa.

Ratsastus täkäläisillä pienillä ja siroilla hevosilla on puhdasta nautintoa. Minun rentoon olooni tosin saattoi vaikuttaa selkäsärkyyn ottamani kolmiolääke. Joka tapauksessa oli helppo mukautua hevosen liikkeisiin ja pystyin ihailemaan maisemiakin. Täällä olemme nähneet ensimmäiset turistit Ulaanbaatarin jälkeen. Viereen on leiriytynyt ruotsalaisia vaeltajia, joiden tavaroita kuljetetaan kameleilla. Viereiselle mäelle nousee viidentoista minuutin välein (!) italialainen nainen puhumaan radiopuhelimella miehelleen, joka on kiipeämässä yhdelle viidestä pyhästä paikallisen vuoristo-oppaan kanssa. Täytyy toivoa, ettei mies kompastu, kun pitää jatkuvasti kaivaa puhelinta esiin… Kiipeäminen on sen verran vaativa yritys, että mies viettää yhden yön puolivälissä olevassa perusleirissä. Luulin vaimoa ensin joksikin paikalliseksi shamanismiin uskovaksi naiseksi, joka käy rukoilemassa mäen päällä olevalla ovoolla! Ovoo on buddhalainen ja shamanistien kulttipaikka, joka on yleensä matkareittien varrella korkeimmalla kohdalla tai lähteiden rannalla. Ovoo on kivikasa tai puupaalu, johon on kiedottu liinoja. Kiven jättäminen kasaan tuo onnea matkalle ja antaa terveyttä.

Heikki voi vaihteeksi niin huonosti, ettei pysty muuta kuin nukkumaan teltassa.

18.8. Eilinen häikäisevän kirkas sää on muuttunut. Nyt aamulla maisema on harmaa ja pilvet roikkuvat matalalla. Minulla on murhaava päänsärky ilmeisesti ohuesta ilmasta johtuen. Viikon verran olemme syöneet lampaan rasvaa eri muodoissa aamulla, päivällä ja illalla. Pullotetun veden loputtua olemme siirtyneet keitettyyn veteen, joka sekin maistuu ällöttävästi lampaan rasvalta. Täällä on niin valtavasti kotieläimiä joka paikassa, ettei raakaa purovettä uskalla juoda, vaikka se onkin kirkasta ja houkuttelevaa. Reissun edetessä liha vähenee ja läski lisääntyy. Olisin valmis siirtymään kasvisruokaan minäkin. Katsomme väliin kateellisina Salkoloiden munakkaita. Paikalliset eivät arvosta kalaa, vaikka sitä vesissä onkin.

Aamulla kiipesimme noin 3400 metriin Malchin Uul-vuoren rinteille.

Iltapäivällä ratsastimme takaisin tuvapaimentolaisten luo. Kotimatkalla Alman hevonen pelästyi Alman hattua ja heitti hänet selästään. Onneksi huomasimme villinä laukkaavan hevosen ajoissa ja saimme estettyä omia hevosiamme pillastumasta.

Kylmän ratsastuksen jälkeen lämmittelimme Handaan kotijurtassa. Tuvapaimentolaisia on Mongoliassa, Kiinassa ja Venäjällä. Mongolian vallankumouksen jälkeen 1921 tehdyissä rajajärjestelyissä he joutuivat kolmen valtakunnan alueelle. Mongoliassa heitä on vain n. 800. Tuvilla on oma kieli, uskonto on shamanismi, kun kasakit ovat muslimeita ja mongolit buddhalaisia. Tuvat ovat ylpeitä omasta kansallisesta identiteetistään, ja puoliso otetaan oman heimon piiristä. Isäntäväkemme pakkaa tavaroitaan: he ovat huomenna lähdössä koko karjansa kanssa syysleiriin muutaman km päähän. Syyskuussa he muuttavat 25 km. päässä olevaan talvitaloon. Vaikka sähköä ei tietenkään ole, jurtan pihalla on lautasantenni ja telkkari käy akulla. Tämä perhe on selvästi aika varakas. Muutonkin he tekevät kuorma-autolla eikä kameleilla niin kuin yleensä.

Lapset Mongoliassa käyvät koulua periaatteessa vähintään kahdeksan vuotta, korkeakouluun johtava koulu on kymmenvuotinen. Paimentolaisten lapset muuttavat syyskuun alussa paikalliseen keskukseen, jossa asuvat sukulaisten hoivissa tai koulujen asuntolassa. Kotiin päästään käymään vain pitkillä lomilla tai mahdollisesti vasta kesällä.

19.8. Aamulla seurasin Handaan aamutoimia: vuohien ja jakkien lypsämistä ja jurtan purkamista. Jakkien lypsämisessä on sama tekniikka kuin tammojenkin. Köyteen sidottu vasikka päästetään irti, jolloin se ryntää imemään emäänsä. Vähän ajan kuluttua vasikka sidotaan takaisin köyteen ja jakki lypsetään. Lopuksi vasikka päästetään uudestaan irti syömään jämät emänsä maidosta. Päivässä yksi jakkilehmä lypsetään kaksi kertaa ja yhteensä saadaan n. yksi litra maitoa. Jakin maito on hyvin rasvaista. Lampaan vatsalaukuista tehdyissä pulleissa pusseissa säilytetään siitä tehtyä voita. Ankaran talven yli sinnitellään kesällä valmistetuilla maitotuotteilla, koska talvella eläimet ehtyvät. Maidosta tehdään juustoja, voita, kuivattua jugurttia, ja sitä “pakastetaan” lumessa.

Handaa kertoi, että vuorten takana, 4 tunnin ratsastusmatkan päässä on kylpylä, jossa on kuumia lähteitä. Hän lupasi lähteä ensi kesänä oppaaksi, jos tulemme uudestaan.

Jurtta pakettiin

Jurtan rakenne selvisi meille, kun seurasimme perheen lähtöpuuhia. Seinät koostuvat riuista rakennetuista ristikkomoduuleista, jotka menivät kokoon kuin haitari. Katon muodostavat seipäät, jotka on alapäästä kiinnitetty ristikkoihin ja yläpäästä suuressa keskusrenkaassa oleviin reikiin. Rengas on tuettu kahdella pylväällä maahan. Koko komeutta peittää valkoinen pressu, jonka alla huopaa ja sisimpänä kirjailtuja kankaita. Kalusteina on hetekoita ja pieniä lipastoja ja pöytiä.

Muuttopuuhissa jokaisella on tehtävänsä pieniä lapsia myöten. Handaan veljenpoika, kahdeksankuinen perheen pienin kulki sylistä syliin muiden toimien ohessa.

Kalliomaalauksia

Ajoimme pari tuntia Tsaagan golia pitkin lounaspaikkaan tuvaheimon pyhän vuoren, Shiveet Hairhan Uulin lähelle. Kävimme vuorella katsomassa hunnien aikaisia (n. 200 e. Kr.) kalliomaalauksia. Niitä on tuhansia: pieniä tuokiokuvia metsästyksestä ja muusta esihistoriallisten ihmisten elämästä Tavan Bogdissa: hevosia, kameleita, lumileopardeja, kauriita, susia, argaalilampaita…

Rinteillä kasvoi mm. villiruusua, raparperia, punaista viinimarjaa ja mehitähteä. Sillä aikaa kun tutkimme kalliomaalauksia, Madet oli onkinut meille lounaaksi kolme siikaa. Saimme oikein juhla-aterian!

Ajoimme vielä muutaman tunnin, ja leiriydyimme joen varteen n. 2200 metrin korkeudelle. Heikin kanssa kävimme lähivuorella iltakävelyllä.

Lähteellä

20.8. Tänään ajoimme Ölgin kautta jurttaleiriin viimeiseksi yöksi ennen Ulaanbaatariin paluuta. Matkalla söimme lounaan viehättävän puron varrella paikassa, jossa Alman ilmoituksen mukaan piti olla kuuma lähde. Näimme jo itsemme kaulaamme myöten lillumassa autuaassa lämmössä, mutta lähde olikin asianmukaisesti ovoolla merkitty kylmä lähde, pyhä sellainen, jonka vettä pidetään erityisen hyödyllisenä vatsasairauksiin.

Lounasta odotellessa kävimme Heikin kanssa lähteen yläpuolella olevalla pikkuvuorella, jonka takaa paljastui mukava loiva rinne, jota pitkin saatoimme palata leiriin takakautta.

Jurttaleirin sauna oli tällä kertaa vain 18-asteinen enkä edes yrittänyt “saunoa” vaan tyydyin peseytymään, mikä onnistui kohtalaisesti erilaisin vatijärjestelyin.

Kasakkijurtta on mongolijurttaa suurempi, n. 3.5 metriä korkea ja n. 50 neliömetrin suuruinen teltta, jonka keskellä on peltikamina, jossa kaikki ruuanlaitto tapahtuu. Savu menee ulos katon keskellä olevasta aukosta, josta myös päivänvalo saadaan. Tarvittaessa aukko voidaan peittää naruista vetämällä. Kasakkijurtat ovat myös sisältä koristeellisempia kuin mongolijurtat. Seinät on verhoiltu käsin kirjotuilla kankailla ja hetekoiden edessä on verhot.

Vieraanvaraisuus on itsestäänselvyys, täällä se on pakonkin sanelemaa ja henkiinjäämisen edellytys. Vieraiden vastaanotto on mutkatonta. Jos vieras riisuu hattunsa ja panee sen jurtan perälle, hän sillä ilmaisee aikovansa jäädä yöksi. Vieras voi kesken kaiken nousta ja mennä ulos, irrottaa isännän hevosen ja tehdä pienen ratsastuslenkin. Jokaisen jurtan ympärillä parveilee vahtikoiria, joiden kanssa ei kannata ruveta veljeilemään. Mongolilainen “hyvää päivääkin” tarkoittaa suomeksi suunnilleen “onko koira kiinni”.

Hautausmaalla

Kävimme päivällä yhdellä monista arojen hautausmaista. Suurin osa haudoista on nuorena tai työikäisinä kuolleiden viimeisiä leposijoja. Surullista. Almankin esikoinen kuoli vuorilla vauvana, ennen kuin lääkäri ehti paikalle.

22.8. Eilen lensimme Ulaanbaatariin Bayan-Ölgin maakunnan pääkaupungista Ölgistä. Ölgi on isohko maakuntakaupunki, jossa on pieniä kerrostaloja ja kauppoja sulassa sovussa omakotitalojen ja jurttien kanssa. Kaikki on huonokuntoista.

Kävimme museossa, jonka ylläpito on ilmeisesti loppunut vuoteen 1990, koska kaikki aineisto tuntui olevan sosialismin ajalta. Mielenkiintoista nähtävää! Käytiin myös paikallisessa basaarissa, joka muistuttaa Tallinnan Mustaamäkeä, mutta tavaravalikoima ei ole ihan yhtä monipuolinen eikä länsimaisia piraattikopioita näkynyt, ennemminkin venäläistä ja kiinalaista tavaraa.

Lentokentän parkkipaikka oli ilmainen.

Tällä kertaa paikallislento taisi olla lähempänä normaalia kuin ensimmäinen kokemuksemme kymmenen päivää sitten, joka meidät äimistytti korkealla tasollaan. Lentomme piti lähteä klo 5 iltapäivällä, mutta paikallisoppaamme kehotuksesta kävimme jo aamulla hankkimassa boarding passit. Siinä yhteydessä kävi ilmi, että lähtöaika ei ollutkaan välttämättä klo 17. Lento Ulaanbaatariin lähtisi “kun kone Ulaanbaatarista on saapunut”. Kysymykseemme, milloin meidän pitäisi olla kentällä, vastaus kuului: “sitten, kun kone Ulaanbaatarista on tullut”. Kone Ulaanbaatarista tulisi noin kello 3, joten tähtäsimme siis siihen. Onneksi Ölgi on pieni paikka ja Ulaanbaatarista tuleva kone ainoa, joka sinä päivänä laskeutuisi, joten olisi helppo pitää silmällä taivasta kaupungilla kuljeskellessa.

Piknik-lounaan söimme joen rannalla. Sitten näkyikin jo kone laskeutuvan, joten suunnistimme kentälle. Heikki oli unohtanut linkkarin käsipakaasiin, mutta ei hätää: meidät ohjattiin läpivalaisulaitteen ohi, joka ei luultavasti edes toiminut. Koneen luokse kävelimme suoraan portilta. Tungos oli kova ja paikalliset käyttivät häikäilemättä kyynärpäätaktiikkaa päästäkseen mahdollisimman pian sisään. Me vähän ihmettelimme, kun boarding passissa oli paikkanumerot. Pääsimme kuitenkin jossakin tungoksen keskivaiheilla koneeseen. Onneksi! Paikkanumerot eivät nimittäin olleetkaan paikkanumeroita vaan kertoivat vain kuinka monelle boarding passeja oli annettu. Saimme siis istumapaikat ja istuinvyöt, mitä ei voi sanoa kaikista matkustajista. Annemarin laskujen mukaan viisikymmenpaikkaisessa koneessamme oli matkustamossa kymmenen ylimääräistä, jotka siis istuivat ilman istuinvyötä kolmantena kahden istuimen rivillä. Tavaratilassa takaosassa oli viisi matkustajaa, jotka istuivat tavaroiden päällä. Etutavaratilassa oli seitsemän matkustajaa. Meillä oli siis 22 ylimääräistä matkustajaa. Parin tunnin lennon jälkeen laskeuduimme ottamaan polttoainetäydennystä Tosontsengeliin, pienelle arojen keskellä sijaitsevalle lentokentälle. Huoltohenkilön tankatessa konetta tupakka hampaissa osa matkustajista ryntäsi ostamaan mustikoita portin ulkopuolelta ja toinen osa jonotti hyvin pelkistettyyn puuseehen tai hoiti kiireelliset tarpeensa puskan takana. Itse jähmetyin tarkastelemaan koneen pyöriä, jotka olivat hyvin sileät. Itse tankkaus kesti niin vähän aikaa, että aloimme epäillä lentohenkilökunnan saaneen tiedon mustikoista ja tehneen siksi välilaskun. Saimme siis muutaman sata kiloa lisäpainoa mustikoiden muodossa ja matkaan taas. (Mustikkapusseja hajosi muuten matkan aikana, ja tavarat olivat vähän mustikassa perille tullessa. Mutta verrattuna kaikkeen muuhun, mitä olisi voinut tapahtua, tämä lienee korkeintaan suluissa mainittava asia!)

Ulaanbaatar tuli näkyviin, ja aloimme laskeutua kännykköiden iloisesti piipittäessä saapuneita viestejä, kun oli taas tultu kuuluvuusalueella. Luultavasti koneemme robustit ohjauslaitteet eivät reagoi matkapuhelimiin. Sitä paitsi lentäjät kuulemma suunnistavatkin maamerkkien mukaan, joten radioliikenteen luotettavuus ei liene tärkeää.

Lentäminen Mongoliassa on siis oma extremelajinsa, mutta niin on autollakin ajaminen. Siinä mielessä kuin me Suomessa ymmärrämme tien, ei Mongolian maaseudulla ole lainkaan teitä. Ajoimme satoja kilometrejä kivien ja jokien yli, vuoren rinteitä ylös ja alas, kuopasta toiseen, keskinopeus oli kenties 30-40 km. Kuskit ja autot ovat käsittämättömän hyviä. Yksikään suomalainen rallikuski tai länsimainen auto ei pärjäisi näissä olosuhteissa ja näille ajajille, eikä kenenkään kannata tulla naureskelemaan meille tämän jälkeen venäläisten autojen kyvykkyyttä!

Tämä on ollut ihmeellinen loma. Saimme nähdä ja kokea niin paljon sellaista, mitä emme osanneet odottaa tai kuvitella. Arvokkainta oli saada vierailla paimentolaisten parissa ja seurata heidän elämäänsä. He asuvat suurperheissä, joissa jokaisella kynnelle kykenevällä on oma tehtävänsä, jokainen on tarpeellinen. Se pienin kynnelle kykenemättömin on sitten kaikkien lemmikki, joka siirtyy sylistä syliin päivän toimien lomassa, kunnes tulee hänen vuoronsa antaa tilaa uudelle tulokkaalle. Jurtan liepeillä laiduntavat satapäiset vuohi-, lammas- ja jakkilaumat. Elämä on kovaa, ei mitään hömppää, mutta ihmiset ovat ystävällisiä ja avuliaita toisilleen ja vieraille. Elämänmuoto on maksimaalisen ekologinen. Ei kunnallistekniikkaa, sähköä tai jätehuoltoa. Kaikki käytetään uudestaan viimeistäkin rautalanganpätkää tai satunnaista pakkausta myöten. Kauppoihin on kymmeniä tai satoja kilometrejä, ja omavaraisuus on huipussaan. Tarpeet tehdään lähimmän pensaan tai kiven taakse, vessapaperia ei ilmeisesti käytetä. Kuukausien asumisen jäljiltä ei jää mitään muuta jätettä kuin eläinten (ja ihmisten) lantaa, joka sitten peittääkin joka senttimetrin asumispaikan ympäristössä.

Telttayöt olivat välillä pakkasen puolella, välillä ajoimme puhtaan uuden lumen keskellä, välillä hikoilimme lähes 30 asteen helteessä. Söimme lammasta ja vuohta eri muodoissa, kunnes näimme untakin lampaista ja kaikki paikat haisivat lampaan rasvalta.

Huomenna uskomme itsemme vielä Aeroflotin huomaan, illalla kotona.

Alla vielä leike paikallisesta lehdestä. Eri puolilla Mongoliaa esiintyy paiseruttoa (=bubonic plague), joka leviää murmeleista. Murmeleita metsästetään niiden turkin ja lihan vuoksi, jota pidetään suurena herkkuna. Meidän vierailumme aikana ruttotapauksia oli nimenomaan läntisissä maakunnissa.