Ratsastusmatka 2004
Viime keväänä sain jännittävän puhelun äidiltäni. Suomalaisesta matkayhtiöstä Scorzasta, oli ilmoitettu, että mahtuisimmekin jo aikaisemmin täyteen buukatulle ratsastusmatkalle Mongolian. Olimme jo suunnitelleet kesäksi matkaa Puolaan, mutta tämän onnellisen sattuman kautta päätimme lähteä matkalle maahan, josta olimme jo kauan unelmoineet.

Niille, jotka eivät minua tunne, tiedoksi että olen 19-vuotias tyttö, lähtöisin Suonenjoelta. Nykyisin opiskelen neljättä vuotta Kuopion musiikkilukiossa. Ratsastuksen aloitin 7-vuotiaana Lehtolan tilalla Rautalammilla. Äitini aloitti ratsastusharrastuksen samaan aikaan. Olemme matkustelleet äitini kanssa paljon, mutta varsinaisesti ratsastusmatkoista innostuimme kuutisen vuotta sitten, kun olimme Islannissa hevosvaelluksella. Tuon matkan jälkeen yhtenä tärkeimmistä kriteereistä onkin ollut, että matkakohteessa pääsee ratsastamaan. Islannin ja Mongolian lisäksi olemme ratsastaneet Unkarissa, Marokossa ja Portugalissa.

Matkustimme Mongoliaan lentäen Pekingin kautta. Lennot kestivät yhteensä noin 10 tuntia. Lentokone ei ole ainoa vaihtoehto, sillä Mongoliaan pääsee myös junalla aina Suomesta asti. Tosin matka kestää melko pitkään ja uskonpa, että mukaan tarvitsee paljon enemmän reipasta seikkailumieltä. Mutta koska matkamme oli valmiiksi suunniteltu ”paketti”, niin lensimme kymmenen muun suomalaisen kanssa määränpäähämme Ulan Batoriin. Koko matkan ajan mukanamme oli suomalainen matkanjärjestäjä Saila Joutsio Scorzasta ja paikallisen matkayhtiön mongolialainen opas. Mongoliaan matkaa suunnitteleville suosittelen paikallisen oppaan tai tulkin hankkimista. Olettaen, että suomalaisten Mongolian kielen taito on heikohkoa, vaikka kielemme ovatkin sukulaisia toisilleen. Englantia osaavat vain korkeammalle kouluttautuneet. Venäjästä voi olla enemmän hyötyä.

Saapumista seuraavana aamuna lähdimme, mielestäni erittäin rumasta, pääkaupungista maaseudulle kohti ensimmäistä jurttaleiriämme Arbud Sandsia. Leiri sijaitsee Ulan Batorista noin neljän tunnin ajomatkan päässä. Menomatkalla poikkesimme seuraamaan Naadam kisoja(laukkakisat mongolialaisittain). Jo itse Naadamista voisi kirjoittaa loputtomasti, niin mielenkiintoinen ja jännittävä kokemus se oli. Filmiä paloi aikalailla, kun paikalla oli satoja hevosia omistajineen. Melkoinen kulttuurishokki jo ensimmäisenä päivänä tällaiselle suomalaiselle tytölle, jonka viimeisin suurin piirtein samoin luokiteltava hevoskisakokemus on Suonenjoen mansikkaravit! Naadameihin liittyy perinteisesti paikallista painia, jota pääsimme myös seuraamaan. Kookkaat miehet pienissä housuissaan ja takeissaan, päässään perinteinen nupillinen hattu ja jaloissa paksut, pitkävartiset saappaat, olivat myös vaikuttavia näkyjä.

Pölyisinä ja väsyneinä saavuimme illalla Arbud Sandsiin. Leiri on pystytetty hiekkadyynialueen läheisyyteen ja toisella puolella avautui alueen tyypillinen Mongolialainen maisema: silmänkantamattomiin aroa ja vuoria. Yövyimme tässä leirissä kolme yötä ja päivisin ratsastelimme hiekkadyyneillä ja aroilla muutamien tuntien rauhallisia lenkkejä. Näin pääsimme rauhassa tutustumaan mongolialaisiin hevosiin ja niiden tapoihin. Saimme kokeilla myös kameliratsastusta. Arbud Sandsin alueella vierailimme ensimmäistä kertaa myös paikallisen perheen kotona. Tunnelma perheen jurtassa oli ystävällinen ja lämmin. Meille tarjoiltiin hevosen maidosta tehtyä airakia, teetä maidon kera, jogurtista tislattua vodkaa ja ilmeisesti kamelin maidosta tehtyä juustoa. Mielenkiintoisia makuelämyksiä, joita jokaisen Mongoliassa vierailevan kannattaa kokeilla. Myöhemmin toisessa perheessä meille näytettiin kuinka hevosta lypsetään: tamma sidottiin kiinni ja varsa päästettiin imemään hetkeksi maitoa, jonka jälkeen se nostettiin pois tamman luota. Lypsäminen kävi suuniilleen samoin kuin lehmien kanssa.

Pian huomasin kuinka eritavalla Mongoliassa hevosia käsitellään, sillä ne ovat paikallisille lähes pelkkiä työ- ja kulkuvälineitä. Eläimen itseisarvo on toissijainen seikka, minkä johdosta niiden käsittely näytti melko kovakouraiselta. Vaikka en tiedäkään paljoa hevosen kasvattamisesta ja kouluttamisesta, voin sanoa puhtaalla maalaisjärjelläni, ettei tapa, jolla hevoset Mongoliassa kesytetään imartele hevosihmisiä.
Näin minulle kerrottiin hevosen kesyttämisestä: Kun hevonen on tarpeeksi vanha, eli käytännössä vielä erittäin nuori, se otetaan kiinni laumastaan. Kiinniottaminen tapahtuu tietenkin toisen hevosen selästä käsin lähes Villin Lännen-tyyliin. Lasson sijasta käytetään pitkää seivästä, jonka päässä oleva silmukka ujutetaan hevosen turvan ympärille ja niin voi käsittely alkaa. Kaikessa yksinkertaisuudessaan kouluttaminen tarkoittaa rajua hevosen korvista kiinni tarttumista, jonka jälkeen varusteet yleensä saadaan hevosen päälle. Kun ratsastaja on hypännyt selkään, annetaan hevosen pelästyneenä juosta ja hyppiä niin kauan kun se jaksaa. Koska mongolialaiset lähestulkoon syntyvät hevosen selkään, ei heitä pudota pahimmatkaan pukit. Näin on hevonen kesytetty ja valmis palvelemaan ihmistä koko loppu elämänsä. Riskinä tietenkin traumat, joita pakottamisen yhteydessä saattaa muodostua. Konkreettisena esimerkkinä oppaamme nuorehko hevonen, jolle kuolaimia laitettiin vaelluksen aikana joka aamu kymmeniä minuutteja. Tällä kertaa emme siis noudattaneetkaan ”maassa maan tavalla” –sanontaa ja oli siinä ihmetystä paikallisille hevosmiehille ja aluksi hevosillekin, kun hevosrakas suomalainen turistiryhmä rapsutteli ja paijaili noita pieniä ja sitkeitä mongoliratsuja.

Suurena positiivisena vastapainona hevosten, ja muidenkin eläinten kohtelulle, on ympäristö, jossa ne elävät. Kun vaellus on saatu päätökseen hevoset saavat ansaitun leponsa, jolloin ne päästetään ilman päitsiä tai muitakaan remmejä vapaaksi laitumelle, jota yksikään aita ei rajoita. Silloin polttomerkki ja mahdollisesti leikattu harja ovat ainoita ulkoisia merkkejä ihmisen kosketuksesta.

Arbud Sandsista jatkoimme matkaa seuraavaan jurttaleiriin Delgeriin. Koko päivän köröttelimme pienellä, keltaisella, venäläisvalmisteisella minibussillamme kapeita kärrypolkuja pitkin. Matkan aikana saimmekin hyvän kuvan Mongolian tieyhteyksistä. Maa on noin kolme ja puoli kertaa Ruotsin kokoinen, mutta päällystettyjä teitä on vain 900 kilometrin verran. Yleensä keskinopeutemme oli 40 km/h ja matkanteko melko pomppuista. Jeeppi on erittäin yleinen ja ehdottomasti paras moottoriajoneuvo Mongoliassa.

Delgerin jurttaleiri sijaitsee erittäin kauniissa laaksossa Hongo Khan Mountain alueella, jossa auringonlaskun aikaan ympäröivä maisema kylpee tuhansissa väreissä. Valokuvauksesta kiinnostuneet: Tämä on teidän paratiisinne! Tässä leirissä ratsastus jäi vähemmälle ja harrastimme reipasta patikointia vuoristossa. Lähes koko päivän mittaisen kävelyreissun varrella vierailimme Erdenekhomboon luostarissa, jonka johtajana toimii jo iäkäs nainen. Luostari on hyvin pieni, eikä siellä ole kuin muutama munkki.

Delgerin leirissä kokeilin ensimmäistä ja viimeistä kertaa mongolialaista satulaa. Karkeasti kuvailtuna satula on puinen, kapea hökötys, jota koristaa sheriffin tähteä muistuttavat teräslaatat satulan kummallakin puolella ja tietenkin juuri sisäreiden kohdalla. Tunnin istuin tuon epämiellyttävän kapistuksen päällä ja sain luonnollisesti komeat mustelmat jalkoihini. Ei ihme, että mongolialaiset usein kenottavat oudon näköisesti hevostensa selässä erittäin vinossa asennossa. Delgerin leiristä ryhmämme teki päivän mittaisen retken 1500-luvulla rakennettuun Erdenezuun luostariin, joka sijaitsee Mongolian entisessä pääkaupungissa Harhorissa (Karakorum). Minä puolestani nukuin sairaana koko päivän jurtassani.

Tämä ensimmäinen viikko matkastamme oli säiden puolesta todella helteinen. Parhaimmillaan lämpöä oli päiväsaikaan jopa +40°C suorassa auringon paisteessa. Ratsastaminenkaan ei ollut kovin nautinnollista vaanivan nestehukan ja auringonpolttamien vuoksi. Onneksi öisin saimme nauttia miellyttävästä viileydestä.

Tasan viikko saapumisemme jälkeen palasimme Ulan Batoriin, jonne oli noin 280 kilometrin ajomatka Delgerin leiristä. Virkistävä yö Bayangol hotellissa tuotti kasan puhtaita vaatteita ja puhtaat hiukset. Luksusta!

Aamulla lähdimme taas matkaan rakkaalla minibussillamme kohti Erdene Soumin aluetta, josta varsinaisen vaelluksen oli määrä alkaa. Ennen kahden tunnin ajomatkaa vierailimme Gandan luostarissa. Luostari on Mongolian suurin ja niin ollen maan buddhalaisuuden keskus. Luostarissa on myös Mongolian suurin Buddhaa esittävä patsas, Janraisig, joka on 33 metriä korkea. Mielenkiinnolla kuuntelimme, kun eri-ikäiset munkit lukivat sutria temppeleissä. Tosin nuorimpia munkkeja taisi kiinnostaa enemmän me turisti kuin menossa oleva toimitus.

Kuuden päivän mittainen vaelluksemme alkoi siis Erdene Soumin puuttomalta alueelta. Ensimmäisenä päivänä valitsimme hevoset ja satulat, joita käytimme loppumatkan. Mukanamme oli suomalaisen ja mongolialaisen oppaiden lisäksi kokki, lääkäri, jakkihärkämies, kaksi hevosmiestä ja toisen vaimo. Yöt nukuimme teltoissa ja ruokamme valmistui mukana kulkevassa jurtassa. Aina kun leiriä vaihdettiin, sullottiin tavarat kolmeen jakkihärkä vankkuriin. Pakkaamista ja purkamista siis riitti, mutta varsin nopeasti jurtta ja teltat saatiin joka kerta kasaan.

Kartasta seuraamalla liikuimme vaelluksella jokseenkin pienellä alueella, mutta maisemat vaihtelivat todella paljon. Keskimäärin ratsastimme päivässä 6 tuntia, parhaimmillaan kuitenkin jopa 9. Lounas ja sadevaatteet kulkivat kätevästi satulalaukuissa. Saimme kokea maastoratsastuksen monet puolet. En voi kuvitella parempaa kuin hurjaa laukkaa ja hyppyjä murmeleiden kolojen yli puuttomalla arolla. Tasaiselle arolle täysin vastakohtana kiipesimme hevosten kanssa parhaimmillaan yli 2000 metrin korkeuteen ja joka kerta pitkä nousu palkittiin upeilla maisemilla. Ratsastimme myös kukkakedoilla, ylitimme jokia ja kerran suorastaan yllätyin kun metsä ympärillämme vaikutti hyvin samanlaiselta kuin koto-Suomessa. Vaikka koivu tuoksui ja puolukanvarret taipuivat kavioiden alla, ei koti-ikävä yllättänyt. Ratsastusreittimme oli erittäin hyvin suunniteltu ja hetkeäkään ei hevosen selässä kyllästyttänyt.

Vaelluksen aikana säät suosivat meitä suurimman osan ajasta. Aurinko paistoi, mutta lämpö ei kohonnut koskaan paljoa +20°C:en yläpuolelle. Öisin oli hieman pakkasta, eli kunnollinen makuupussi ja vaatetus ovat tarpeen, kun lähtee Mongoliassa telttaretkelle. Poikkeuksena hyville säille oli yksi iltapäivä, jota en kyllä ikinä unohda. Olimme parin tunnin ratsastusmatkan päässä leiristämme keskellä aroa, jossa ei suojaa näkynyt kilometrienkään säteellä. Leppoisasta tuulesta kehittyi kymmenessä minuutissa jääraekuuro, joka satoi vaakasuunnassa. Rakeet iskeytyivät sellaisella vauhdilla selkääni, kuin selkäänsä olisi saanut. Ihme ettei hevoset säikähtäneet muutamia pukkihyppyjä pahemmin. Kuuroa kesti onneksi vain 15 minuuttia, jonka jälkeen oli aivan läpimärkä ja kylmissäni. Muu ei auttanut kuin hypätä hevosen selästä ja juosta itsensä lämpimäksi.

Päätimme vaelluksen Jalman Meadowsin jurttaleiriin. Se sijaitsee Tuul -joen läheisyydessä. Vietimme kaksi yötä tässä leirissä ja kävimme viimeisellä ratsastuksellamme tällä alueella. Haikeana jouduin hyvästelemään hevoseni, jolla ei ollut edes nimeä, koska Mongoliassa hevosia nimitetään värien perusteella.

Jalman Meadows ja upeat kokemukset vaelluksesta jäivät taaksemme ja suuntasimme taas Ulan Batoriin. Viimeisenä iltana kävimme konsertissa, jossa esitettiin mongolialaista musiikkia ja tanssia. Suosittelen! Kurkkulaulanta, eriskummalliset soittimet ja perinteiset tanssit olivat mielenkiintoista seurattavaa. Musiikista puheenollen, oli mukava huomata kuinka paikalliset viheltelivät ja lauleskelivat ratsastaessaan ja muutenkin töitä tehdessään. Mielestäni se kuvastaa hyvin sitä rentoutta ja kiireettömyyttä, jota heidän seurassaan tunsin.

Hauska yksityiskohta, joka seurasi minua koko matkan ajan, liittyi ulkonäkööni. Mongoliassa esitetyssä erittäin suositussa saippuasarjassa sattui olemaan vaalea, pitkähiuksinen blondi päähenkilön roolissa. Sattumoisin satun omaamaan juuri nuo piirteet ja siitä seurasi, että ihmiset kutsuivat minua Esterlitaksi ja jopa tulivat erikseen naapurileireistä katsomaan tätä ”niin filmitähden näköistä tyttöä”. Taisipa joku ottaa jopa valokuvankin. Hauskaa oli, mutta filmitähteni ura loppui välittömästi Helsinki-Vantaan lentokentällä.

Kaiken kaikkiaan matka oli minulle kokemus, jota voi vain huonosti sanoin kuvailla. Luulen, että se tulee säilymään matkamuistojeni parhaimmistossa pitkään ja aion vielä joskus palata Mongoliaan.
Pieni haave on jo alkanut kehkeytyä junamatkasta Venäjän läpi taas Mongoliaan…

Kesää ilolla muistellen
Jaana Oikarinen